Kun mikään ei ole helppoa.

Ken vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki. Onnksi, kun Onni katosi, jäi vielä Toivo. Kaikki ei le menetettyjen listalla, mutta menetetyn painoni ottaisin takaisin. Jätän tämän nyt vain tähän, ajatushautomossa pitä päättä mitä menneistä kuukausistani julkisuuteen kerron. On helmikuun 9 päivä,mittarissa plus asteita,kuten eilenkin,silloin asteita oli peräti 4, ja ollaan sentään lapin lumilla.

Utua.

Hyvin hämärää on aamulla ja illalla, kun sumu laskeutuu pieninä pisaroina kaiken ylle.
Tekee hyvää kuivalle iholle ja kevyttä on hengittää. Ajankulua on monta lajia, ulkona liikkuminen yksi sieltä terveellisimmästä päästä, mutta eihän ulkona sentään kokonaisia päiviä liikuta, ellei ihan vaelluksella ole.
Viikko on tavallaan liukunut olemattomiin, on olevinaan niin tärkeää tekemistä, että kaikki jää tekemättä. Auton talvirenkaat nyt kuitenkin on kunnossa. Olihan sekin oma episodinsa. Kyllä on ero kuin yöllä ja päivällä, siihen verraten kun tänne pohjoiseen tulin ja renkaat kolkutti kaiken aikaa, kuin kanttisilla kumeilla olisin liikkeellä. Usein sellainen tunne tulee autossa istuessa, kun auto on seisonut paikoillaan pakkasessa pitkä aikoja, silloin renkaat ovat tavallaan painuneet maata vasten ja kestää hetken ajella ennenkuin tasaantuu kyyti. Noilla, alla olleilla ei tasaantunut 800km ajomatkalla.
Otinpas mukaan saumurin ja kankaita, mutta näinä hämärinä päivinä ei sen viereen ole kankaiden kanssa ollut edes halua istahtaa. Pitäisi olla hyvät valot ja oikeasta suunnastakin, kun ulkoa ei paljon päivä paista. Ennättäähän tässä, kun tuota muutakin askaretta on olemassa.

En ota kantaa politiikkaan, vaaleilla on kansa valinnut henkilöt tehtäviinsä, toiset tykkää, toiset ei. Asiattomiin arvosteluihin ei oikeastaan mitään syytäkään, niin vähän minuun vaikuttaa USA;n politiikka ja johtajat.

 

Elokuisen aamun lempeä lämpö hiveli ihoasi

pyyhkäisit hikeä kasvoiltasi

pensasleikkuri ja kottikärryt olivat autossa

haravaa etsiskelit

olit lähdössä matkalle

 

istahdit kuljettajan paikalle autoon

nousit ja tulit sisälle

puhuimme hiljaa  

mummi nukkui vielä

muutamia päivän suunnitelmia varmistit

”Äiti, huomenna minä tulen kotiin.”

sanoit ja heilautit kättä hyvästiksi auton ikkunasta.

 

soitit illalla minulle

tärkeitä juttuja ja toimitettavia asioita

”Äiti, huomenna minä tulen kotiin.”

yöllä tavoittelin sinua unessani

harmaan verhon takana seisoit puhumattomana

en soittanut sinähän nukut rakkaani.

 

Taivaan porttivahdilla oli toiset suunnitelmat

se oli laatinut aikataulun

kohtaamiset ja erot olivat niissä käsissä

lukitut salaisuudet se piti hallussaan

etkä edes unessa puhunut

mutta porttivahti varoitteli unen kautta

puheet on puhuttu

rakkauden valat vannottu

on aika lähteä ja tulla

tänään ja huomenna arkisesti

julmasti huomisesi kotiin paluu katkesi peltien rytinään

joku otti sinut syliinsä ja kantoi kotiin

taivaallisen porttivahdin ohi

hänen siunauksellaan olit palannut kotiin

taivaalliseen kotiin jonka kaukaisuuteen yhä tuijotan

näkemättä kasvojasi

kuulematta ääntäsi.

 

”Äiti, huomenna minä tulen kotiin.”

sinulle oli määrätty toinen koti

sinulle oli määrätty jotain tärkeämpää

minä annoin suukon kylmälle poskellesi

silitin ja puristin vasenta kättäsi kun oikeaa ei ollut

veisasin virren kalmistossa

jonka seinät huusivat ikävää veisuussani

ja arkun kansi suljettiin.

 

Välimatka sieltä ikuisesta puutarhasta kotiportillemme

on ajatuksena lyhyt - matkana tuhansien kyynelten pituinen

perääsi huudetut  kaipuun huudot ovat yhä matkalla luoksesi.

Katoaako ääni pitkällä matkalla

vastaustasi ei kuulu …

 

K.Järvinen. -97 muisto.

 

 

 

 

 

Pohdintaa ystävyydestä aikana jolloin siitä käytiin kiivasta keskustelua monilla foorumeilla.

Mitä ystävyyteen kuuluu, mitä se velvoittaa, mitä se vaatii, mitä se lopulta on? Onko aitoa, elämän mittaista ystävyyttä olemassa. Kukin löytää siihen vastauksen omasta itsestänsä, omasta suhtautumisestansa ystäviin ja ystävyyden tuomasta tuesta elämän koettelemuksissa.

Tässä pohdintani vuosia sitten! Uusi julkisuus!  Tälle sivustolle tein tästä tekstitäni Luonnoksen Ystävänpäivän aikaan, mutta julkaisu jäi roikkumaan Luonnos kansioon, joten tulkoon nyt julkaisuna.

30.09.2008 11:27

Missä ajatus ystävän,
mitä mielessä hänellä?
Mitä hän sinusta ajattelee,
mitä mielessään suunnittelee?
Mitä miettii hän elämästä,
mitä lopultakin tiedät ystävästä?

Siinäpä kysymys jota ajatus taas pyörittelee.
Meillä kaikilla on ystäviä, tai ainakin kutsumme monia ihmisisä ystäviksi.
Jotkut heistä ovat hyvinkin tärkeitä, toisten kanssa syntyy heikompi side.

Mistä ystävyys alkaa?
Moni ystävyys juontaa juurensa lapsuuteen, yhteisiin leikkeihin, kouluun, kerhoihin, harrastuksiin ja työyhteisössäkin syntyy ystävyyttä.
Kuinka syviin tunteisiin ystävyys pureutuu, kuinka täydellinen luottamus ystävyydessä syntyy, se riippuu yhteisymmärryksestä, sanoisin samankaltaisuudesta ajatuksissa ja elämänarvoissa.
Omien ystävieni kohdalle tuo määritelmä osuu kuin taulu naulaansa, me arvostamme samoja asioita elämässä, mutta emme ole samoin ajattelevia kaikissa asioissa, koska se tekisi ystävyydestä pliisua, toinen toisensa myötävirrassa virtaavaa massaa joka ei reagoi rinnalla kulkijaan yksilönä.

On hyvä kun voi avoimesti kertoa asioita, keskustella, vaihtaa mielipiteitä ja tuoda oman mielipiteensä esiin.

Kuinka avoimia ystävyydessä toinen toistansa kohtaan voidaan olla, voidaanko, ja uskalletaanko kertoa kaikki, syvimpiä sielun syövereitä myöten, pohjamutiakin kaivellen omat ajatukset edes sille parhaalle ystävälle?
Hyväksyykö ystävä kaiken, suodattaako vihantunteemme ja purkauksemme, ymmärtääkö silloinkin kun toisella on vain huonoja uutisia, huonoja ajatuksia... eli toinen imee vain voimaa ystävyydestä, ei anna mitään?
Huomaako ystävä ystävänsä mielentilan muutokset, uskaltaako sanoa, että "nyt et kuulosta järkevältä, mikä on pielessä?"
Tai uskaltaako sanoa ystävälle kaiken suoraan, luottaa siihen ettei toinen loukkaannu suorasta puheesta, jos itse olet aina toiminut rehellisesti ja avoimesti?

Vieläkin ajatukseni viipyy tuossa Kauhajoen tapahtumassa.

Alla ote Kauhajoen 23.09. 2008 tapahtumien uutisista MTV3 sivulta kopioituna.

______________________________________________________________________________________

 

JULKAISTU 17.02.2010 11:02 (PÄIVITETTY 22.02.2010 21:49) MTV3

Kolme opiskelijaa selvisi teeskentelemällä kuollutta Kauhajoen koulumurhissa syyskuussa 2008. Tieto käy ilmi oikeusministeriön tutkintalautakunnan nyt julkaistusta raportista. Koulun opiskelija Matti Saari murhasi koulussa kymmenen ihmistä.

Kaksi luokassa ollutta ei saanut vammoja lainkaan, yhtä oli ammuttu päähän.

Tiistaina 23. syyskuuta 2008 Seinäjoen ammattikorkeakoulun Kauhajoen-yksikössä oli tiedossa tavanomainen koulupäivä, tutkintalautakunnan raportissa kuvataan. Rakennuksessa oli koulusta saadun tiedon mukaan 260 ihmistä. …

__________________________________________________________________________________

Ampujan ystävä kertoo huomanneensa muutoksen ampujan käytöksessä, persoonallisuuden muutoksen jo aiemmin, hän havahtui koska ystävä muuttui, mutta hän ei ilmeisesti uskaltanut puhua asiasta ystävänsä kanssa avoimesti, kysyä "mitä on tapahtunut, mitä mietit, mitä aiot tehdä, voisinko auttaa sinua?"
Hän sanoi ajatelleensa, että kaikki on kunnossa, kun ampuja kertoi saaneensa lääkityksen.
Ampujalla oli olemassa ainakin tämä yksi hyvä, oikea ystävä, mutta hänellä ei ollut rohkeutta avautua ongelmissansa, ei ollut kykyä puhua siitä mikä hänellä oli taakkana, kokemusten jakamista ystävän kanssa.
Surkea päätös ystävyydelle, mikäli yksi uhreistakin oli hänen läheinen ystävänsä.
Joskus me jokainen luotamme vääriin ihmisiin, petymme ja kadumme, mutta sellaista elämä on.
Kaikki mikä näyttää hyvälle, ei maistu hyvälle.

Omista tunteistakin pitää uskaltaa kertoa suoraan. On toisen pettämistä, jos pitää yllä fraaseja, olettamuksia, luuloja … eli antaa väärän kuvan ystävyydessä.
Miehen ja naisen välisessä ystävyydessä on aikuisuudessa kyse todellisesta ystävyydestä, muutoinhan se olisi rakkautta. Tytöt muodostavat aina tyttöporukoita, aikuisuuteen asti.
Miehet ovat poikia (jätkiä) toisilleen, myönteisessä mielessä, sellainenkin suhde voi kestää läpi elämän.
Tytön ja pojan ystävyys, sekin voi syntyä jo leikkikoulussa ja kestää aikuisuudenkin ystävyytenä, ilman että siihen liittyy mitään vakavampaa suhdetta.
Ihaillen olen saanut seurata sellaista suhdetta, joka syntyi päivähoidossa ja jatkuu edelleenkin, vaikka yhteydenpidot ovatkin harventuneet aikojen saatossa, se on olemassa. Toinen samankaltainen jatkuu yhä, nyt päivittäisenä tapaamisena koulussa, yhteisissä iltariennoissa jne.

Omat ystävyyssuhteeni, jossa on molempia sukupuolia ja työyhteisössä syntyi enemmän yhteyksiä miehiin kuin naisiin, olosuhteista riippuen, ja yhteiset harrastukset liittyivät enemmän miehisiin, jolloin olin yksi "hyvä jätkä" miesten joukossa.
Toivon ettei mikään riko ystävyyttämme, ettei ystävyys ole vain naamio, vaan että todellinen ihminen on ystävyydessä mukana ystävänä jonka kanssa voi jakaa ilot ja surut.
Enempää en odota, enempää en voi antaa!
Eläköön ystävyys ilman vaatimuksia, ilman odotuksia, ilman sitoumuksia.

Vapaana lintukin lentää korkeammalle
sen laulu kaikuu kauemmaksi
tavoittaa useammat....
Älä vangitse laulajaa,
älä sulje sitä häkkiin.

Kirsti alias Tuoksuvattu.

 

 

Piirsin kukkia pellolta..

Hyvä tunne yön jälkeen.

Alkukesän sade jatkuu, on koleaa ja vielä vähän väritöntä luonnossakin, kun kukkia ei ole maassa, eikä kukkivissa puissa ole kunnolla kukkanuppuja näkyvissä. Ellei sataisi vettä, kesän tulo olisi kuin samana päivänä 60 vuotta sitten. Hiukan kolea ja harmaa, mutta tunteita ja muistoja täynnä.

Silloin oli sukua ja ystäviä juhlimassa kanssamme, nyt ei ole ketään heistä, ei sukua, ei ystäviä, mutta en kaipaa ketään tähän hetkeen, jossa tärkeintä on minun muistoni ja rakkauteni.

22.05.2021.

Näin unta, jossa oli hyvin merkityksellisiä juttuja ja tunnepitoisia hetkiä riitti heräämiseen asti.

Arvo oli jollain porukkamatkalla miesystäviensä kanssa ja sain sieltä viestejä, että heillä on suunnitteilla sellainen temppu, joka ei ole edes mielikuvituksessa käynyt mielessä, mutta jonka he toteuttavat.

Joitain tietoja tihkui, mutta ei tuntuneet minusta edes sellaisilta jutulta, jotka Arvoa kiinnostaisivat.

Muutaman päivän kuluttua, tai unessahan se aika oli pieni hetki, he sitten palasivat.

Koko ”jätkäporukka” oli kuin uudesti syntynyttä, levänneitä ja pirteitä. Katselin siinä kyllä tarkemmin ja olin havaitsevinani jotain uutta heidän ulkoisessa olemuksessaan, jotain outoa, kun he vielä puhuivat viidestä piikistäkin, yritin miettiä mitä se tarkoittaa, mitä ihmeen piikkejä lomalla, eihän kukaan käytä lääkkeitä piikitettynä, ei ole huumeen käyttäjiäkään joukossa.

 

Siinä sitten kuuntelin matkan hauskoja juttuja, kuka oli tehnyt mitäkin hassua ja kaikki tuntuivat nauttineen erilaisesta lomasta, jota kukaan ei ollut koskaan kokenut. Taisi olla Veksi, joka kertoi, että eihän heillä koskaan ollut mitään kesälomia. Kun kesällä oli kaikkein kiireisintä aikaa kotona, maatilalla riitti töitä ja se tukkilauttojen uittokin pitkin Päijännettä, oli heille rankkaa työtä, vaikka suuri aika siinä istuttiin veneessäkin ja nautittiin kesän kuumista päivistä.

Nyt he kuitenkin olivat tehneet elämänsä reissun.

 

Kaverit häipyivät unessa kuin tyhjään.

Menin omiin puuhiini, Arvon jäädessä johonkin sivuun ja yht´äkkiä mieleeni nousi sana ”botoksi, miksi se sana nyt tuli pyörimään ajatuksiini ja viisi piikkiä?

Kävelin Arvon eteen. Katsoin hänen kasvojaan, ne olivat komeat miehen kasvot, siniset silmät katsoivat minua lämpimästi ja hän tarttui minua olkapäistä kiinni. Tarkastelin hänen kasvojaan, etsin pistosjälkiä, hämärästi kuvittelin näkeväni kulmakarvojen vieressä pienen pistoksen jäljen, onko se tuossa, ovatko he todellakin ottaneet botoksia naamaansa? Arvokin? Katselin hänen kasvojaan, ne näyttivät nuoren miehen kasvoilta, sellaisiin olin ihastunut ja rakastunut, noita kasvoja olin katsonut vieressäni tyynyllä, ne olivat hänen kasvonsa ilmielävinä.

 

Seisoin siinä hänen edessään päätäni lyhyempänä, katselin häneen hiukan ylöspäin ja kysyinkin, olivatko he kaikki ottaneet täytettä naamaansa, miksi ja ketä varten, mikä hulluus heidän mieleensä oli iskenyt.

Arvo katsoi minua ja kielsi kyselemästä. Kysyin kuitenkin, että oletko sinä matkaltasi löytänyt uuden, kuka on sellainen, jota varten kannattaa täyteaineita naamaansa ottaa, kuka on sinulle niin tärkeä?

Hän katsoi minua silmiin, otti minut tiukkaan halaukseensa ja kyyneleet silmissään sanoi; ”Sinä, sinä Kirsti Järvinen olet minulle elämäni tärkein ihminen, olet rakkaimpani tänään ja eilen, kaikkina aikoina elämämme yhteisissä päivissä. Etkö jo usko, rakastan sinua ikuisesti.”

 

Heräsin. Nousin nopeasti istumaan, ettei tämä hetki katoaisi.

Katsoin ympärilleni valoisassa kevät yössä. Olin yksin. Poissa olivat kaverit, poissa oli minun rakkaani.

Tänään, juuri tänään on meidän hääpäivästämme kulunut 60 vuotta.

Hän tuli uneeni tunnustamaan ikuista rakkauttaan ja sain kertoa omat tunteeni, vaikka ihmeenä koin herättyäni sen, etten unessa missään vaiheessa muistanut, ettei hän enää ole elämässäni mukana kuin muistojen kautta, niissä hän on aina komea nuorimies, minun mieheni.

Kiitos kaikista yhteisistä hetkistämme kaikissa vuosissa oli elämä ja rakkaus, vaikka monen kivikon yli oli kiivettävä, suon mättäältä mättäälle hypittävä, ja kiviä kerättävä kengästä, joka hiersi kantapäätä joskus hyvin tuskallisesti. Meillä oli omat vaikeat hetkemme, etsimme itseämme ja vikoja löytyi aina molemmista, mutta kuten rakennuksen salvoksessa, hirsi veistetään hirteen sopivaksi, niin me veistelimme toisiamme, ja hirsien raot tilkittiin rakkaudella.

Hän on kuollut, mutta Rakkaus elää.

 

22.05.1961 – ( 15.08.1997 ) 22.05.2021.

 

Sovintovaaralla.

Seisoin kelottuneiden puuvanhusten vierellä

aurinko teki suojakseni valoisan renkaan

auttoi minua näkemään valot ja varjot

 pienimmätkin maassa lojuneet oksat saivat merkityksen

ne olivat olleet osa puuta

elävää joka oli ajan saatossa kuollut.

Vertasin puiden kelottuneita runkoja omaan kehooni

joka sekin on alkanut muuttaa muotoansa

ei nahkaa kuorena pois heittäen

vaan jokaista ihosolua suurentaen

vakoja ja juovia esiin tuomalla

ovat siniset verisuonet kuin jokia iholla.

Kuolleen puun pinta on kuin samettia

harmaata, pehmeää, kaunista...

minun ihoni on kuin vanhan perunan pinta

kuiva ja ryppyinen,

elämän merkit ovat piirtäneet iholle merkkinsä

elämän taakka painanut hartiat kumaraan

lihaksista katoaa voima ja silmistä ilo.

Me vanhenemme eri tavalla

puut ja minä

mutta meillä on jokin sanaton yhteys

ne vetävät minua aina lähellensä

ja taivaan valo siunasi meitä

kun taas kerran tavoitimme toisemme.

En unohda koskaan sitä

mitä olen luonnolta ja puilta saanut.

Sanattomia siunauksia.

Sellaista sattuu.

  Luonnos päivitys 22. 4. 2018

  Kiitollisena muistan sen aikaista naapuriani, kun eniten kaipasin tukea, mutta minulla ei ollut rohkeutta sitä pyytää.
  Muutaman kerran pyysin omalta lapseltani apua, myöhemmin hän hyvin pilkallisesti katsoi minua ja sanoi minun olevan läheisriippuvainen ja kertoi, että seuraavan kerran kun pyydän häntä luokseni, hän ei tule. En ole paljon pyytänyt, mutta minua on kyllä pyydetty.
  Ne asiat olen pyyhkinyt mielestäni, jotkut ihmiset eivät kai ansaitse vanhempiensa rakkautta, sekin on tullut selkeästi esiin monissa julkisissakin puheenvuoroissa ja kokemusten kirjossa. Kaikki vanhemmat rakastavat lapsiansa ja kasvattavat heitä oman taitonsa ja ymmärryksensä mukaan, mutta kaikkia lapsia ei kasvatus miellytä.
  Kun jäin suruni kanssa yksin, sain kokea kylmän käden kosketuksen ja lopulta suljin sydämeeni nekin sanat jotka olisi ollut hyvä puhua ulos oman hyvinvointini vuoksi. Ahdistus ja eräällä tavalla elämän pelko sitoivat sieluni eilisiin päiviin, menneisiin vuosiin ja tapahtumiin. Helvetillistä aikaa suoraan sanottuna ja sen elettyäni tiedän mitä on pimeä päivä ja tähdetön taivas.
  Naapurini oli pelastusrenkaani.

Nyt on aikaa kulunut ja joessa vettä virrannut. Elämän virta kuljettaa aina menosuuntaan, vaikka katse pakostakin kääntyy taakse päin, niihin kuohuihin joiden läpi elämä on jo kuljettanut pienin tai isoin kolhuin, mutta kohti uutta elon päivää.

Eilisillä on oma merkityksensä. Ne voimat joita on ollut pakko käyttää, ovat usein olleet heikkoja ja toivottomia ajatuksia mieleen kantavia, ovat kasvattaneet kestämään vastoinkäymisiä, oikeastaan olemaan kiinnittämättä niihin suurta huomiota luottaen jo kokemaansa. Olen minä kontannut pohjamudissa, mutta luottamus siihen, että olen oikeassa, on nostanut saappaat savesta. Olenko ollut huono ihminen, sitäkin olen, koska omilla tiedoilla ja taidoilla elämästäni olen pyrkinyt selviämään niin, etten tuota vahinkoa muille ihmisille. Vääriltä valinnoilta en ole säästynyt, olen tehnyt vääriä päätöksiä ja sanonut pahasti, mutta olen myös uskaltanut pyytää anteeksi silloin kun tiedän olleeni väärässä. Joitain syytöksiä on korviini kantautunut, anteeksipyyntöäni kuulemma tarvitaan, mutta tuon lauseen suustansa päästänyt ei tiedä mistä puhuu. Vääriltä huulilta kuullut totuudet eivät aina ole totuuksia, vaan sitä muunneltua totuutta joka on vain puhujan totuus ja näkemys asioista. 

Onko minullakin kova sydän? On, jos aiheettomasti asetetaan asiat vastakkain siten, etten tunne  niitä omikseni, sanojani muutetaan ja tekoni joko kokonaan ohitetaan, tai ne muuttuvat päinvastaisiksi.

Antamani onkin toisen mielestä ottamaani!